Kultakala on venäläinen kansansatu.
Köyhä kalastaja mies punoo kalaverkon ja lähtee kalastamaan. Ukko saa kultakalan, joka on valmis toteuttamaan miehen toiveet, jos tämä päästää hänet takaisin mereen. Ukko päästää kalan menemään ja palaa kotiin Akkansa luokse, joka ei pidä Ukon teosta. Akan käskystä Ukko menee kalan luokse ja pyytää, mitä Akka on käskenyt pyytää. Akka saa mitä haluaa, mutta kyllästyy ja haluaa aina enemmän. Lopulta kultakala ei enää toteuta toiveita vaan muuttaa kaiken entiselleen.
Ukko päästi kultakalan menemään, mutta Akka käyttää Ukkoa kuin orjaa.
Kultakala toteuttaa Ukon esittämät toiveet vaikka Ukko ei itse hyödy niistä. Kala aneli: " Päästä minut takaisin syvyyksiin. Saatan olla sinulle vielä hyödyksi.".
Minua jäi mietityttämään, miksi Ukko teki niin kuin Akka käskee, eikä pyydä mitään itselleen?
torstai 13. maaliskuuta 2014
torstai 6. maaliskuuta 2014
Marja Mannisen matkassa
Marja Manninen kävi koulussamme 6.2.2014, kertomassa elämästään ja työstään
Venäjän rinnalla. Manninen on Ylen Venäjän kirjeenvaihtaja.
Manninen kertoi omasta lapsuudestaan, jossa ei tullut kuuloonkaan opiskella tai puhua venäjää. Hänen ensimmäinen matkansa Venäjälle oli luokkaretki Leningradiin. Matkalla sattui ja tapahtui. Reissun jälkeen hänellä ei ollut vielä halua opiskella venäjää.
Hän muutti 90- luvulla Lappeenrantaan miehensä perässä ja matkusteli paljon Venäjälle viisumivapauden vuoksi. Tämän jälkeen hän alkoi kiinnostua kielestä ja aloitti Venäjän kielen opiskelut Lauritsalan iltalukiossa. Hän oli hyvin motivoitunut opiskeluun ja huomasi olevansa kurssin edetessä ainoa, joka aikoi kirjoittaa sen.
Manninen kertoi, että aluksi oli aika vaikeaa ja, että hän mokaili paljon työnsä alkuaikoina. Kielioppi oli hallussa mutta sanat saivat uusia merkityksiä. Vaikka hän puhui mitä sattui, silti se avasi uusia ovia.
Manninen kertoi omia mielipiteitään ja hän mainitsi venäläisten olevan ylpeitä historiastaan. Hän sanoi myös, että jokaisella on oikeus olla erilainen. Venäläisten tietoisuus historiastaan on kuulemma aivan omaa luokkaansa. Vladimir Putin esimerkiksi puhuu tyypillisesti vertauskuvilla, jotka aukeavat vain venäläisille.
Marja Mannisen työ kirjeenvaihtajana/ toimittajana on haasteellista. Venäjällä on tapana myöhästyä tai jättää tulematta sovittuun aikaan ja paikkaan, kun taas Manninen suomalaisena on hyvin täsmällinen. Työ on myös raskasta, sillä hänellä ei ole vapaapäiviä. Hyvät suhteet ja verkostot ovat tärkeä osa työtä. Jos haluaa haastatella joitakin tärkeitä henkilöitä, hän ei itse voi soittaa. Sihteerin on sovittava ne ja presidentille on lähetettävä virallinen kirje, jossa on hyvä olla paljon leimoja. Se antaa paremman kuvan hänestä.
Sain uutta tietoa. Uutta minulle oli se, että työntekijät tulevat töihin paljon myöhässä tai eivät ollenkaan. Myös se, että venäläiset ovat valmiita tinkimään asunnoista ja ruoasta mutta eivät autoista. Kävitykseni eivät muuttuneet, mutta odotan innolla tulevaa matkaa.
Manninen kertoi omasta lapsuudestaan, jossa ei tullut kuuloonkaan opiskella tai puhua venäjää. Hänen ensimmäinen matkansa Venäjälle oli luokkaretki Leningradiin. Matkalla sattui ja tapahtui. Reissun jälkeen hänellä ei ollut vielä halua opiskella venäjää.
Hän muutti 90- luvulla Lappeenrantaan miehensä perässä ja matkusteli paljon Venäjälle viisumivapauden vuoksi. Tämän jälkeen hän alkoi kiinnostua kielestä ja aloitti Venäjän kielen opiskelut Lauritsalan iltalukiossa. Hän oli hyvin motivoitunut opiskeluun ja huomasi olevansa kurssin edetessä ainoa, joka aikoi kirjoittaa sen.
Manninen kertoi, että aluksi oli aika vaikeaa ja, että hän mokaili paljon työnsä alkuaikoina. Kielioppi oli hallussa mutta sanat saivat uusia merkityksiä. Vaikka hän puhui mitä sattui, silti se avasi uusia ovia.
Manninen kertoi omia mielipiteitään ja hän mainitsi venäläisten olevan ylpeitä historiastaan. Hän sanoi myös, että jokaisella on oikeus olla erilainen. Venäläisten tietoisuus historiastaan on kuulemma aivan omaa luokkaansa. Vladimir Putin esimerkiksi puhuu tyypillisesti vertauskuvilla, jotka aukeavat vain venäläisille.
Marja Mannisen työ kirjeenvaihtajana/ toimittajana on haasteellista. Venäjällä on tapana myöhästyä tai jättää tulematta sovittuun aikaan ja paikkaan, kun taas Manninen suomalaisena on hyvin täsmällinen. Työ on myös raskasta, sillä hänellä ei ole vapaapäiviä. Hyvät suhteet ja verkostot ovat tärkeä osa työtä. Jos haluaa haastatella joitakin tärkeitä henkilöitä, hän ei itse voi soittaa. Sihteerin on sovittava ne ja presidentille on lähetettävä virallinen kirje, jossa on hyvä olla paljon leimoja. Se antaa paremman kuvan hänestä.
Sain uutta tietoa. Uutta minulle oli se, että työntekijät tulevat töihin paljon myöhässä tai eivät ollenkaan. Myös se, että venäläiset ovat valmiita tinkimään asunnoista ja ruoasta mutta eivät autoista. Kävitykseni eivät muuttuneet, mutta odotan innolla tulevaa matkaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)